Valot ja lavastukset
26/01/2018

Mä kuljen lääkiksen käytävillä ja mun perässä tytöt kääntyy. ”Onks toi se?” ne kuiskaa, kuin vähän liian suureen ääneen yrittäen saada mun huomioni. ”On! Toi on se komee uus speksiläinen, josta kaikki puhuu.”
Kaarlen jonossa portsari tunnistaa mut. ”Juho, mitä sä siellä jonotat, sähän oot se uus speksiläinen. Ota frendis ja tuu täältä vip-jonon kautta.” Juomia tarjotaan joka suunnasta ja tanssilattialla kaikki haluu koskee mua. Ahdistun ja lähden kotiin. Taksikuskikin pitää kunnianaan, että oksensin juuri hänen autoonsa.
En ymmärtänyt, kuinka nopeasti kaikki saattoi elämässäni muuttua. Opintosihteeri lähetti postissa valmiiksi leimatun suoritusvihkon, Tinder piti poistaa, koska superliket tukki luurin ilmoituskentän ja postilokeron päälle ilmaisjakelukiellon sivuun lisäsin ”ei myöskään ihailijapostia”.
Työtarjouksia tulvi.
Vaatesponsoreita tulvi.
Pihaan ilmaantuivat sekä Audi että Mersu – enkä tiennyt kummasta pidin enemmän.

Kunnes koitti ensimmäiset improvisaatioharkat.

Koitin piilotella paskanhajua housuissani samalla, kun ihailin näitä kanssahulluttelijoita.
Poks vaan kuului. Ja Audi hävisi. Toinen poks, ja suoritusvihko muuttui tyhjäksi. Poks. Poks. Poks. Loistoni kuplat hajoilivat kuin saippuakuplat terävään alkukesän nurmikkoon. Se, mitä kuvittelin olevani, lakkasi olemasta. Ja minä, minä olinkin vain kasa hapanta maata ja kuivuneita oksia.

Lannistuin kyvyttömyydestäni ja vajosin syvyyksiin, syvälle itseeni. Sen ikuisen liekin äärelle, joka meissä jokaisessa palaa. Ja ääni sanoi minulle: älä pelkää. Älä pelkää, että epäonnistut. Älä pelkää, että saatat itsesi naurunalaiseksi. Älä pelkää, jos et osaa. Sillä siivet kasvaa vain niille, jotka yrittävät lentää.

Ja silloin hyppäsin, rohkaistuneena ja elämäni voimissa.
Ja putosin kasvoilleni.
Ja hyppäsin uudelleen.
Ja putosin hajareisin aidan päälle.
Uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen hyppäsin.
Ja tiedätkö mitä lopulta kävi.

Opin hyppäämään.

Juho Huhtala

Comments are closed.